Joonas Neuvonen on kuvannut 19-vuotiaan ystävänsä, rovaniemeläisen Janin huumehöyryistä elämää vuonna 2003. Jani ja paikkakuntalaiset ystävänsä viettävät rauhallisia koti-iltoja ranskalaisten perunoiden ja subutexin kanssa. Riitoja ei voi välttää, yksi putoaa parvekkeelta, vanhoja neuloja kaivetaan roskiksista, autoja varastetaan jne. Jani haaveilee "poispääsystä", Rovaniemellä ei voi kuulemma muuta tehdä kuin ampua kuulan kalloon. "Talvet on runsaslumisia ja kesät kylmiä", summaa Jani Rovaniemi-skeneä. Huumoriakin löytyy.
Mutta, kevätiltana nautittu dokumentti-pläjäys veti mielen todella synkäksi, enkä todellakaan voi uskoa narisijoita, jotka väittävät Reindeerspottingia huumemyönteiseksi "elokuvaksi". Jos joku näkee tässä filmissä jotakin myönteistä tai kannustavaa, kannattaa varmaan tsekata omat kantimensa ja motiivinsa! Hei haloo!
Janin pakomatka Rovaniemeltä (lähimarketista pöllityillä rahoilla) vie miehen (ja Joonas Neuvosen) aina Marokkoon asti. Matkan aikana Jani jaksaa uskoa siihen, että "jossain muualla on aina parempi", että matkan aikana hänkin pääsee subusta eroon. Vielä mitä! Tyyppi vetää kamaa kahta kauheammin ja toiveet huumeista eroonpääsystä lentävät taivaan tuuliin. Dokkarin lopputeksteissä mainitaan, että kotimaahan palattuaan Jani päätyi vankilakierteeseen. Melko hohdokasta, vai? Sanoisin, että kyseessä on harvinaisen todenmakuinen, huumevastainen manifesti. Ainoastaan Joonas Neuvosen osuus tarinaan jää askarruttamaan...
Kouluarvosana: 9 (en uskalla antaa tälle aiheelle parempaa arvosanaa)
Tähän kirjaan kiinnitin huomiota mainion kannen ansiosta jo Petanderin kisatessa Hesarin kirjallisuuspalkinnosta. Monet kirjat jäävät uutuudeltaan lukematta, mutta kirjastosta ne ajoittain pomppaavat syliini tehden minut hirmu onnelliseksi. Serpentiini ja c-kasetti kirjan kannessa antavat osviittaa tulevasta; Nina Petanderin Pläts! (2009) vetoaa kasari-retroon ja tunnustukselliseen omaelämänkerralliseen kerrontaan. Noilla mausteilla pötkii nykyään jo aika pitkälle.
Petanderin esikoisteos kertoo abiturientti Antiinasta, tämän pikkuveljestä (jolle ei kerrota nimeä) ja heidän äidistään, jonka elämä pyörii työssäkäynnin ja kotisohvalla vietetyn Dallas-hartauden ympärillä. Antiinan ainoa ystävä Levysoitin-Minna on karkaamassa ulottumattomiin bändäriytensä kanssa, ja luokan kaunein priimus Petronella herättää Antiinassa outoja tunteita, kateutta ja melkein rakkautta. Sitten on vielä pikkuveljen sirkuskoulua luotsaava Jonglööri, lihaksikkaat käsivarret ja jäntevän kropan omaava nuorimies. Antiinan äidistä eronnut isä nolaa Antiinan ilmaantumalla joka paikkaan humalassa. Kaiken tämän voisi vielä kestää, mutta Antiinan elämän raskain asia on oma äiti. Äiti tanssittaa tukkapöllytangoa joka päivä, tähtää hyvin ja lyö kovaa.
Kirjassa pöyhitään hauskoja 80-luvun anekdootteja, mutta kahlataan synkissä vesissä. Antiina vaikuttaa ikäistään huomattavasti nuoremmalta ja keskenkasvuisemmalta, mikä lienee luonnollinen defenssien ilmentymä moisessa perhehelvetissä. Tai sitten Petander on yrittänyt lapsenomaisuudella alleviivata jotakin tiettyä. Petanderin teksti on paikoittain rytmittämätöntä ja mielestäni siitä paistaa läpi liika yrittäminen. Siinnä missä Kreetta OnkelinIlonen talo oli sujuvaa horroria, Petanderia tankatessa kurtistelin kulmiani aika ajoin.
Antiinan keskenkasvuisuutta korosti vielä sairaalloinen kiusaamisvietti. Saatuaan äidiltään turpaan Antiina purki tuntojaan sadistisiin tempauksiin, jonka kohteeksi tämä oli keksinyt Petronellan, luokan linnunluisen hikarin. Antiinan silmissä täydelliseltä Petronellalta löytyi kuitenkin omastakin takataskusta tukku salaisuuksia.
Omaelämänkerrallisuus (tai se, minkä kuvittelin sellaista olevan) oli Petanderin teoksessa melko kiusallista. Pikkuveljen sirkuskoulu ja siellä kiipeilevä Jonglööri olivat typerryttävän irrallisia tarinan kannalta. Saati sitten naapurin Laihialais-Janne, haiseva ällötys, joka oli iskenyt silmänsä Antiinaan. Oliko näille hahmoille oikeasti mitään käyttöä? Parannusehdotuksena Petanderin olisi ollut hyvä keskittyä keskeisiin hahmoihin ja tehdä niistä syvällisempiä, nyt niistä ei tullut kenestäkään tuttua, vaan jokainen jäi hajuttomaksi ja mauttomaksi. Antiinan äidissä yksin olisi ollut tuplasti hyödyntämätöntä ainesta. Äitisuhteesta olisi mielestäni ollut hyvä ammentaa kunnon analyysia, nyt väkivaltaisuus ja tunnekylmyys jäivät ikään kuin vihjailun asteelle. Toki tyylikeino sekin.
En tiedä miksi nykyään kaikki kotimaiset uutuuskirjat tuntuvat siltä, kuin ne kuuluisivat nuorten hyllyyn (kts. Anssi Kelan arvostelu). Vaikken Plätsiä nuorisokirjaksi sanoisikaan, on siinnä silti hurjasti keskenkasvuisia virittäviä elementtejä (mikä ei sinänsä ole huono asia). Tosin nuoruushan yltää nykyään päälle kolmenkympin... Edellä mainitsemani Ilonen talo ja Pirkko Saision Elämänmeno eivät kuitenkaan tuntuneet nuorten kirjoilta.
Perhehelvettien ja kasvukipujen kuvauksessa Pläts! sekoittuu monien kaltaistensa joukkoon, eikä missään nimessä yllä kirkkaimpaan kastiin. Lituskaisen kirjan olisi voinut lukea nopeastikin, nyt sitä joutui tankkaamaan aika pitkään. Se ei vain vetänyt puoleensa, niin kuin jotkut muut kirjat ovat todistetusti joskus tehneet.
Pienen kevätbreikin jälkeen koirankopista kajahtaa taas!
Tässä kuitenkin vain lyhykäisenä mainintana muutama viime aikoina näkemämme elokuva. Sattuneesta syystä molemmissa valitsemissamme filmeissä ympäristönä kesäinen Pariisi. Ah!
Mathieu Kassovitzin La Haine eli Viha vuodelta 1995. Tämä lienee tullut myös Yle Teemalta vastikään? Lisää elokuvasta voi lukea täältä. Mahtava elokuva, jossa sanomaa.
Old school -kamaa edusti puolestaa Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon, eli À bout de souffle, vuodelta 1960. Tärkeä must see -elokuva.
Jo alkumetreillä kirjaa lukiessa tuli mielleyhtymä toiseen Sammakon hiljattain suomentamaan klassikkoon, John Fanten Rypäleen veljeskuntaan, joka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas. Thompsonin tarina tuntuu kulkevan samaan tapaan ilman turhia hienouksia, helppolukuisena, mutta kuitenkin jotenkin nautittavan täydellisesti.
Tapahtumapaikkana on Puerto Ricon pääkaupunki San Juan, jonne Hunterin alter ego Paul Kemp muuttaa paikallisen englanninkielisen sanomalehden toimittajaksi. Kemp on eräänlainen ajelehtija, joka etsii paikkaansa maapallolta. Puerto Ricoon hän muuttaa New Yorkin ja Euroopan vuosien jälkeen. Kotoisin hän on St. Louisista. Puerto Rico vaikuttaa alkuun maanpäälliseltä paratiisilta, mutta pian sielläkin arki ja rutiinit alkavat maistua samalta kuin missä tahansa muualla.
Elämä Puerto Ricossa pyörii päivisin sanomalehden toimituksen ja iltaisin Alin terassin ympärillä. Jälkimmäisessä toimituksen väki särpii illat pitkätysten olutta ja rommia jäillä ja täyttää vatsansa hampurilaisilla, joka on ainut listalta löytyvä syötävä. Alin terassilla toimitus viihtyy kuitenkin loistohotellien aulabaareja ja paikallisia kuppiloita paremmin.
Vaihtelua rutiineihin Kemp hakee amerikkalaisen pr-miehen kotoa, jossa on lähes joka ilta jonkinlaiset illanistujaiset. Siellä pystyy tapaamaan myös "normaaleja" amerikkalaisia, joihin Puerto Rico ei ole lyönyt leimaansa. Ainakin sanomalehden väestä se on tehny rommia kittaavia työtävieroksujia. Tai sitten he vain ovat luonteeltaan sellaisia, toimittajien irvikuvia, jotka hermoromahduksen partaalla painiva toimituspäällikkö on saanut riesakseen, kuten hän harva se päivä jaksaa noitua. Kemp päätyy lopulta teoriaan, jonka mukaan toimituspäällikkö itse on pahin vätys koko joukosta ja lehden huono taso johtuu eniten juuri hänestä. Pahiten Puerto Ricon menoon kyllästynyt on Kempin läheisimpiin ystäviin kuuluva kuvaaja, joka toistelee illasta toiseen kuinka lähellä hän on pakata tavaransa ja ottaa hatkat.
Toinen Alin terassin itsesäälin sävyttämään tunnelmaan vaihtelua tuova henkilö on pikavisiitillä toimituksessa käynyt Yeamon. Hänen seurassaan Kemp päätyy pyytämään hummereita, paikallisten poliisien käsittelyn kautta putkaan ja sekopäisiin festivaaleihin, joita kannattaisi kaikkien neuvojaan jakavien mielestä välttää. Oman mausteensa soppaan tuo Yeamonin tyttöystävä, joka on Kempin kiikarissa jo hänet Puerto Ricoon tuoneessa koneessa.
Parasta antia kirjassa on ehkäpä Kempin pohdinta kotiseutunsa jättäjien motiiveista. Kun amerikkalaiset saapuvat Puerto Ricoon toiveikkaana kaiken ahdistavan jättämisestä taaksensa, niin toiseen suuntaan lentokentällä pakenevat puertoricolaiset amerikkalaisen unelman perässä. Jos puertoricolaiselta lentokentällä kysyy syitä lähtöön ei heistä saa tolkkua, mutta eipä saisi nuoresta Kempistäkään St.Louisin kentällä. Jokin selittämätön voima vain vetää ihmisiä pois synnyinseuduiltaan ja saa uskomaan, että parempi elämä odottaa jossain muualla.
Kouluarvosana: 9-
Ja sitten rommia ostamaan ...ja miettimään onko toiveissa härmän tomujen karistamisessa sittenkään mitään perää.
Pauliina Suden Pyramidi (2009) nökötti kirjastossa suositeltavien pöydällä, kun viimeksi siellä haahuilin. Kävelin kerran kirjan ohi, mutta tökeröhkö kansikuva sai minut kuitenkin palaamaan takaisin ja nappaamaan teoksen hyppysiini. "Yllätyksellinen romaani verkostomarkkinoinnin maailmasta", luki takakannessa. "Pyramidi kertoo naisesta, joka haluaa menestyä, ja menestyjistä, jotka haluavat vielä enemmän. Tässä bisneksessä kaikelle lyödään hinta: ystävyydelle, sukulaisuudelle. Itsekunnioitukselle." Olin juuri missannut muutamat kotikutsut, mitäköhän olin menettänyt? Ehkä tämä kirja kertoisi minulle.
Kotona suorastaan ahmin kirjan. Tajusin nopeasti, etten ollut oikeastaan koskaan lukenut tämän lajityypin kirjallisuutta, ja jos joskus olin yrittänytkin, mikään ei koskaan ollut tuntunut näin kiinnostavalta. Pauliina Susi kirjoitti mielestäni hyvin ja mukaansatempaavasti. Aloin oitis sympata päähenkilöä, Korsossa kaupankassalla istuvaa Siniä, jonka masentava elämä ajoi neidin lankeamaan suosittelumarkkinoinnin hampaisiin. Herätysliikkeisiin verrattava DreamUs (kansansuussa driimus) esitellään Sinille verkostomarkkinointi-komeettana, uutena mahdollisuutena tienata tolkuttomasti RAHAA, pienellä alkupääomasijoituksella tietenkin. Sini-hölmö nielee hyvin esitetyt valeet ja alkaa ITH:ksi, itsenäiseksi toiminnanharjoittajaksi. Ensitöikseen Sinin täytyisi kerätä itselleen tuntuvankokoinen "alalinjasto", ystävistä, sukulaisista, naisista aerobic-tunnilta, työkavereista, naapureista jne. Kunhan "graniittitason alalinja" on kasassa, Sini nousisi "rubiiniksi" eikä rahantuloa voisi enää estää. Pyramidin huipulla tosin lymyilee vain yksi "timantti", jonka taskuihin koko huijauksen rahavirrat eittämättä kulkevat.
Pauliina Susi osuu kirjallaan ajanhermoon Wincapitan hengessä. Huuli pyöreänä hotkin kirjaa ja siunailin ihmisten tyhmyyttä. Susi on luonut päähenkilöstään Sinistä hieman stereotyyppisen kuvan yksinkertaisena, kouluttamattomana ja elämänilonsa kadottaneena nuorena vanhanapiikana. Sinin duuni lähiömarketin kassalla on silkkaa v*ttuilua, televisiosta Sini seuraa Idolsia, Maajussille morsianta ja Huippumallia haussa. Sanomalehteä Sinillä ei ole varaa tilata, Seiska riittää vallan hyvin. Sinin juuri hurahdettua Driimuksen pauloihin sievoisella rahasummalla paikalle säntää Siniä pelastamaan ryhtyvä nuorimies, valtiotieteiden ylioppilas, joka aikoo selvittää pyramidi-huijauksen salat läpikotaisin.
Pauliina Sudella on kirjassaan riemukkaat oletusarvot. Verkostomarkkinointi-lafkat hamuavat juuri näitä sivistymättömiä sinejä riveihinsä? Valt. yo. puolestaan edustaa kirjassa järjenääntä. Vai kuinka on lopulta? Näiden kahden erilaisen ihmisen elämänstoorit kietoutuvat trillerimäisesti yhteen. Lukukokemus oli suorastaan nautittava! Nyt täytyisi vielä selvittää, mistä kirjaston hyllystä näitä löytää lisää. Jännitys-osastolla en ole iälläni vieraillut...
By the way, vaikka joskus vielä pääsisinkin käymään kotikutsuilla, kävisin siellä vain tutkimusmielessä, enkä koskaan lähtisi itse ITH:ksi.
Pyramidi painii selkeästi eri sarjassa Dostojevskin kanssa, mutta pärjännee omassaan aika hienosti.
Intialaisen Anurag Kashyapin vuonna 2009 ohjaama Dev. D on moderni filmatisointi Devdasista. Tarina on kirvoittanut monia visuaalisia näkemyksiä, ja seuraavakin on tulossa jo täksi vuodeksi. Kashyapin versio on saanut positiivisen vastaanoton, missä sitä on esitetykin. Poikkeuksena ehkä Koiran kotisohva... Täällä toinen katsoja nukahti, toinen meinasi sahata ranteensa auki mutta jaksoi kuin jaksoikin loppuun asti (leffan kesto: 144min).
Mitään intialaisesta leffaskenestä tietämättä aloitimme hyvin aikein katselumaratonin; jo ennen alkutekstejä tiesin, että kyseessä on maksimaaliseen pituuteensa venytetty katselusessio. Eihän mikään tarina oikeasti tarvitse kahta ja puolta tuntia tullakseen ymmärretyksi. Elokuva kertoo Devistä, yläkastiin kuuluvasta nuoresta miehestä, jonka rakkaus lapsuudenihastukseen on kestänyt kahdenkympin paremmalle puolelle. Dev on käynyt isänsä pakottamana koulunsa ulkomailla, ja kun Dev saapuu takaisin kotimaahansa, vanha kunnon rakas Paro on häntä odottamassa. Kaikesta rakkaudesta huolimatta Dev erehtyy uskomaan kuulemiaan valeita Parosta. Että morsmaikku onkin maannut miesten kanssa koko pienen ikänsä. No, välithän siinnä menevät poikki. Paro on sitä paitsi alempikastinen, eihän Dev sellaista voisi vaimokseen ottaakaan. Paro päätyy toisiin naimisiin (eletään siis järjestettyjen avioliittojen luvatussa maassa). Sitten alkaakin elokuvan piinallisin, ja ehkä kiusallisin osuus. Dev sortuu alkoholismiin ja huumeisiin.
Toisaalla tapahtuu seuraavaa: teinityttö Leni tahraa maineensa harrastamalla seksiä poikaystävänsä kanssa, tytön isä tekee häpeissään itsemurhan, ja tyttö päätyy yleiseksi naiseksi bordelliin. Häntä kutsutaan tästä lähtien Chandaksi.
Dev on tällä välillä muuttunut ulkoiselta habitukseltaan Johnny Knoxville look-alike wannabeeksi. Aurinkolaseissa ja printti-t-paidoissa löytyy. Huumeita vedetään ja parta kasvaa. Dev päätyy Chandan hoteisiin, mutta kaipailee edelleen Paroa. (Jossain näillä main arvasin, että elokuva tulee kulminoitumaan auto-onnettomuuteen (en tiedä, jotenkin vain AISTIN sen!)). Paro pistäytyykin kerran huumeissa rypevän ex-rakkaansa läävässä pesaisemassa pyykit, kuten kunnon palvelijan kuuluukin, ja samalla hän halveksii Devin nykyisen elämäntavan. Dev päättää sillä sekunnilla piirtää pisteen epäonnistuneeseen rakkaustarinaan ja unohtaa koko Paron, ja keskittyä... Chandaan! Ylläri. No eipä sekään rakkaustarina kauan kestä, huumeiden lumo vie Devin eroon lempihuorastaankin.
Elokuvaa on käsittääkseni arvioitu vallankumoukselliseksi (siis Intia-skenessä) ja itse Danny Boylellakin on ollut näppinsä pelissä Devin totuudenmukaisen huumehetteikön kuvauksessa. Omasta mielestäni oli pelkästään kiusaannuttavaa katsoa siloisen "Johnny Knoxvillen" haahuilua ja pakollisia trainspotting-päävessanpöntössä-ilmakuplien puhaltelua, kun kaikki tämä oli tehty jo 10 vuotta sitten ja vielä usesti sen jälkeenkin. Unelmien sielunmessumaisia kamerakieputuksiakin nähtiin. Ja kaikki tämä ryyditettiin toistamalla n. kolmea musiikkikappaletta uudestaan ja uudestaan.... kierrätys kunniaan. Ja kuinka tästä aiheesta (mies suree rakkauden perään) saadaan venytetyksi reilusti yli kahden tunnin mittainen kärsimysnäytelmä, katsojalle. No takaumilla ja musiikki- ja tanssiosuksilla.
Elokuva kulminoituu siihen, kun Dev rysäyttää kännissä autokolarin (I told ya), jossa menehtyy jopa oma isäpappakin. Dev ei silti opi läksyjään, vaan rypee vielä, ja rypee vielä toisetkin 15 minuuttia, k u n n e s sitten viimein.... kenet hän lopulta löytää rinnaltaan: Chandan. Tadaa.
Antakaa anteeksi, jos en ymmärrä tämän kierrätyskappaleen taiteellista arvoa. Pelkkä intialaisuus ei tätä pelasta.
Alain Resnaisin vuoden 1959 klassikko. Synkkä, kaunis, hypnoottinen ja raskas. Siinnä adjektiivit, jotka ensimmäisenä tulevat mieleen ko. elokuvasta. Paljon sodanvastaista symboliikkaa ja paljon jää härämän peittoon. Tässä elokuva, joka on katsottava useampaan otteeseen jalostuakseen timantiksi. Ranskalaisen naisen ja japanilaisen miehen rakkaustarina, ja sodan jättämät arvet. Lyhykäisyydessään näin. Suosittelen.
Kouluarvosana: 9+
(Nyt kohdataan pisteyttämisen vaikeus; Nuija ja tosinuijakin voi saada tietyissä olosuhteissa kympin, hmm...)
Viime aikoina Jerry Seinfeldin tehtävänä on ollut hoitaa naurattaminen tässä perheessä, mutta eilen päätimme kokeilla vaihteeksi jotain muuta päivän komedia-annoksena. Woody Allen tuntui tähän tehtävään varmalta valinnalta eikä klassikko vuodelta 1977 pettänyt tälläkään kertaa. Jos ei nyt aivan kuoliaaksi naurattanut, niin monet hyvät naurut elokuva onnistui kirvoittamaan.
Elokuva kertoo kahdesta neuroottisesta intellektuellista, jotka eivät osaa päättää ollako rakastavaisia vai ystäviä vai ollako ollenkaan. Tapahtumapaikkana on New York, välillä käydään myös länsirannikolla vääntämässä vitsiä LA:n huonommuudesta New Yorkiin verrattuna.
Viimeisimmässä elokuvassaan Woody Allen palasi neuroottisen pessimistisen miehen kuvaukseen Vicky Christina Barcelonoiden ja Match Pointien jälkeen. Onneksi. Pidin myös Whatever worksista paljon, vaikka Allen ei itse näytellytkään pääosaa, vaan joku Allenin maaneereita toisteleva äijä. Ilmeisesti ikä tai itsekriittisyys alkaa painaa Allenia.
Toivottavasti vastaavanlaista tavaraa tulee jatkossakin, tai sitten on tyytyminen Allenin aiempaan tuotantoon, jota muuten riittää. Kaveri on tehnyt 30 vuotta elokuvia elokuva per vuosi tahtia. Huh, hatunnosto siitä. Ja elokuvien laadusta tietty. Päähenkilöiden neuroottinen kohellus on vain jotain todella nautittavaa. Annie Hallin päähenkilön Alvy Singerin elämänkatsomus oli sitä paitsi vertaansa vailla: Elämä on kamalaa ja kaikenlisäksi liian lyhyt.
Siinnähän se yksinkertaisuudessaan on; Saara Cantellin Kohtaamisia vuodelta 2009. Kuvassa Anneli Sauli ja Jenni Banerjee.
Juuri ennen elokuvan alkamista istuin ajattelemassa, että "Kohtaamisia" on muuten todella surkea nimi elokuvalle (Leena Virtanen komppaa ajatusta täällä). Että tuon niminen hukkuu elokuvien jatkuvaan virtaan, että elokuvantekijöiden paukut ovat loppuneen juuri ennen loppusilausta, kun otsikko on pitänyt vahvistaa. Elokuvan nähtyäni mietin, että otsikolla ei todellakaan ollut niin paljon merkitystä, tuo elokuva kyllä pärjää ihan itsenäänkin, omillaan. Sen verran harras tunnelma oli teatterisalissa, itse asiassa jo heti elokuvan alkukohtauksesta alkaen.
Kohtaamisissa (joo, on se ehkä vähän kömpelö nimi) joukko toisilleen tuntemattomia naisia elää tärkeitä elämänvaiheita kohdaten toisensa ehkä vain hetkellisesti tai välillisesti. Ihana Anneli Sauli esittää Marttaa, narkkari-Emmin mummia. Emmillä (tässä filmissä ensimmäistä kertaa hyvä Jenni Banerjee) pyyhkii huonosti, eikä tulevaisuus vaikuta kovin valoisalta. Emmin heitteillä olevan 9-vuotiaan Elias-pojan kohtalo hirvittää. Martta kantaa huolta Emmin ja Eliaksen voinnista, ystävänsä dementiasta, ja löytyypä Martalta itseltäänkin vakava salaisuus.
Muita hahmoja elokuvassa ovat esiteini-Noora, joka on hyvää vauhtia kehittämässä itselleen syömishäiriötä, ja tämän eroa vailla olevat vanhemmat. Nooran äiti saa tyttärensä silmien edessä hermoromahduksenkin. Sairaala-miljööstä muodostuu elokuvan ydin. Melkein jokainen elokuvan nainen ainakin pistäytyy lasaretissa. Nauroin kauhunsekaista naurua kohtauksessa, jossa afrikkalaistaustainen sairaanhoitaja, Fardusa, yritti taltuttaa rasistista, äkäistä, vanhaa miespotilasta. Katsojat leffateatterissa tuntuivat olevan vaivaantuneita elokuvan kohtauksesta, mutta naurahtelivat lopulta kaikki ainakin kerran.
Elokuvassa oli varsin vähän kohtauksia, mutta niistä jokainen olikin varsin pitkä. Kohtaukset oli sitä paitsi otettu purkkiin yhdellä otolla. Aikaansaannos oli melkoisen intensiivinen, jokaisen kohtauksen loppupuolella pala pyöri kurkussa, ja hyvä ettei silmäkulma tupannut kostumaan. Jokainen henkilö oli vain niin aito ja inhimillinen, että jokaista symppasi ihan kympillä. Jopa erään kohtauksen roisto (Emmin poikaystävä Make) herätti pientä empatiaa.
Sanalla sanoen Kohtaamisia oli vahva elokuva. Yksi kuva per kohtaus, ja se intensiteetti, huh huh. Joitakin kömmähdyksiäkin oli havaittavissa (hymynkareita tai suora katsekontakti kameraan), mutta mitä väliä, täysillä mentiin kohtauksen loppuun asti. Teemoja oli kosolti, eikä mitään pystytty käsittelemään tyhjentävästi (miten edes pystyisi?). Rankoista aiheista huolimatta Kohtaamisia oli erittäin uskottava elokuva. Uskottavuutta lisäsi vielä oma henkilökohtainen kokemukseni palatessani kotiin elokuvateatterista; K-kaupan kassalla näin n.9-10 -vuotiaan räjähtäneennäköisen koltiaisen (viit. elokuvan Elias) hyppäävän tyhjän kassalinjan päälle tupakkaa pöllimään. Vuorossa oleva kassaneiti ei ollut tapausta huomatakseen, ennen kuin asiakkaat puuttuivat peliin. Poika-parka näytti jo ammattilaiselta sännätessään takaisin myymälän puolelle kätkemään varastamiaan toppia makaronipussien väliin. Mietin vain, että elokuvan Elias oli vielä tosielämän esikuvaansa viattomampi.
Teki pahaa todeta, että juuri näkemäni elokuvan kohtaukset eivät todellakaan olleet tuulesta temmattuja, vaan hahmojen esikuvat todella elävät täällä keskuudessamme, ihan huomaamatta.
Kouluarvosana: 9+ (ja tuntuu että alakanttiin)
Jos klippi ei näy, niin täältä se on otettu, käy sieltä katsomassa. Traileri ei mielestäni tosin tee oikeutta elokuvalle, jossa ei ko. trailerin tapaan pelleillä punch lineillä.
Kohti uutta (Away we go) on Sam Mendesin ohjaus vuodelta 2009. Elokuvaa voi yrittää sulloa joko komedian tai draaman lokeroon, kumpaakaan se ei taida tyylipuhtaasti edustaa. Elokuva kertoo Burtista (John Krasinski) ja Veronasta (Maya Rudolph), kolmenkympin paremmalle puolelle ehtineestä pariskunnasta, joka odottaa esikoistaan kuudennella kuulla. Pariskunnan rauhaa ei häiritse mikään, ennen kuin Burtin vanhemmat ilmoittavat yllättäen päätöksestään muuttaa muutamaksi vuodeksi unelmiensa Eurooppaan. Burtin ja Veronan vauvanodotukselta putoaa pohja ja pelko hiipii puseroon - kuka nyt toimii lapsenvahtina?
Vauvan isovanhempien pakatessa kimpsujaan kohti vanhaa mannerta, isä Burt ja äiti Verona nappaavat vähät maalliset varantonsa ja lähtevät matkalle ristiin rastiin Yhdysvaltoja päämääränään löytää sopiva uusi paikka kodin perustamiseen. Tukiverkostoa olisi pakko saada ympärille ennen vauvan syntymää. Matkallaan pariskunta kohtaa mitä erikoisempia ihmisiä, mm. Veronan räävittömän ja lapsiaan mollaavan ex-pomon, hörhön ja överi-lapsentahtisen kasvatuksen puolestapuhujan Burtin mikä-lie-serkun (ihana Maggie Gyllenhaal), vanhat opiskelukaverit, jotka päällisin puolin vaikuttavat normaaleilta, mutta kaikki ei (tietenkään) ole niin ruusuista kuin miltä päälle päin näyttää. Burtin ja Veronan ennen matkaa kokema pelko siitä, että he itse olisivat luusereita, ei koko henkilökavalkaadin jälkeen tunnu enää aiheelliselta.
Elokuva oli ihanan verkkainen ja elämänmakuinen. Pääpariskunnasta tahtoi tykätä. Silti elokuvasta paistoi ennalta-arvattavuus liikaa läpi. Amerikkalaisia arvoja tässä kai tahdottiin roimia, mutta kun joka kohtauksessa oli joku sanoma tai kritiikin poikanen, niin alkoi jo vähän maistua puulta. Jokainen tilanne oli feministi-lasien läpi kuvattu (mikä sinänsä ei olisi paha asia, jos leffa olisi kokonaisuudessaan napakymppi) ja jotta aiheesta olisi saanut kaiken irti, lapsiperheen arjesta olisi hyvä olla tuntemusta (perhepeti, hyi). Burt ja Verona saivat koko laidallisen intensiivikurssitusta lapsiperheen elämään. Kaikkein komediallisinta (vai sanoisinko surullisinta) oli kohtaus iltamyöhään Burtin veljen pihalla, kun Burt ja nuorikkonsa(?) filosofoivat jättitrampoliinin päällä löhöillen. Kohtauksessa pariskunta käytännössä vakuutti "ettei mikään muutu lapsen myötä", kumpikaan ei olisi ilkeä toiselle, eikä ero kuuluisi kummankaan sanavarastoon. (naurua) Ah, miten hyväuskoista!
Sam Mendeshän on rutinoitunut perhehelvettien kuvauksessa, joten ehkä hän tällä kertaa halusi olla edes hitusen optimisti, se suotakoon. Suosittelen silti mieluummin hienoa, yöunet vievää Revolutionary Roadia ja klassikoksi muotoutunutta American Beautyä.
Kohti uutta oli korkeintaa mukava ja "ihan jees" tekosyy tyhjentää popkorni-kulho. Road moviet ovat yleensä mukavia, ja tämäkin olisi voinut olla ihan ok, ellei mielessä vielä kummittelisi vastaavanlainen, joskin hurjasti parempi Sean Pennin elokuva Erämaan armoille (Into the Wild) vuosimallia 2007. Siinnä sitä minuuden etsintää ja pakenemista oikein paatoksella.
Kouluarvosana: 7 1/2 (lisäpuolikas periaatteessa hyvästä aihealueesta)
Kirjallisuusblogin perustaminen silloin kun allekirjoittaneita vaivaa vakava reader's block on melko hassua, mutta ihan kohta täältä pesee. We're back in business!
Aloitetaanpa Anssi Kelan vuonna 2008 ilmestyneellä esikoisteoksella Kesä Kalevi Sorsan kanssa. Ihan tähän kärkeen mainittakoon, että minulle tähän kirjaan tarttuminen oli hyvin ristiriitainen sisäinen kamppailu, en nimittäin lukeudu Anssi Kelan monipäiseen fanilaumaan niin musiikillisesti kuin sanoittajanakaan. Haaste kirjan lukemisesta tuntui vuoren valloittamiselta, kaatopaikan jätevuoren. Toivottavasti joku ymmärtää, mitä tarkoitan...
Kirjan otsikko ja se vähä mitä etukäteen tiesin kirjasta eivät avanneet vielä mitään itse sisällöstä. Lähdin liikkeelle avoimin mielin ja kieltämättä jännittyneenä siitä, mitä tuleman piti. En voinut olla huomaamatta ja selaamatta kirjan keskivaiheilla ollutta valokuvaliitettä, jossa oli humoröösejä pilakuvankaltaisia valokuva-asetelmia kirjan henkilöiden tekemisistä ja mielenliikkeistä. Valokuvien katselu muutti ennakkoasetelmaani aloittaessani itse tarinan lukemisen. Orientoiduin siis hassutteluun, selvä pyy!
Kirjan päähenkilöksi osoittautui kolmekymppinen lakimies Johannes Palorinne Punavuoresta. Kirja alkaa pienellä pakollisella täkyllä, jossa lukijalle annetaan osviittaa Johanneksen tulevaisuudesta. Aukeamanmittaiseen fiilistelyyn palataan, yllätys yllätys, kirjan viimeisellä aukeamalla. Itse tarinassa Johannes on juuri kokenut onnettomuuden, josta hän ei itse muista mitään (ja joka paljastetaan lukijallekin vasta tuonnempana), toisin sanoen Johanneksen lähimuistista on pyyhkiytynyt kaksi viikkoa taivaantuuliin. Tästä lähtökohdasta siis ponnistetaan. Johannes kohtaa Ruttopuistossa Kalevi Sorsan (tähän naurua), edesmenneen entisen pääministerin, joka osoittautuu Johanneksen päänsisäiseksi hahmoksi, mentoriksi, tunteiden tulkiksi, life coachiksi tms. Yhdessä Kalevi Sorsan kanssa Johanneksen on määrä palauttaa muistista kadonneet kaksi viikkoa.
Toisin kuin kirjan otsake antaa ymmärtää Kalevi Sorsan rooli tarinassa jää melko pieneksi. Suurempi merkitys on Johanneksen parhaalla kaverilla, Markuksella, vääräleualla ja patologisella valehtelijalla, joka järjestää Johanneksen elämään jäynää ja säpinää (Juha Vuorisella täysin vastaava henkilö oli nimellä Kristian). Ennen Markuksen astumista tarinan estradille, olin lukenut kirjaa vain lievän kiusaantuneisuuden vallassa, mutta Markukseen tutustuttuani ymmärsin pelin hengen. Kela yritti hengentuotteellaan ängetä Pussikaljaromaanin ja Juoppohullun reviirille.
Kirjan parivaljakko, Johannes ja Markus, olivat henkisiltä avuiltaan noin +17 -ikäisiä, älytöntä läpyskää heittävä luuserimagneetti. Punavuoren kolmekymppiset tosielämän roolimallit eivät ole kaukana kuvaillusta, mutta en sentään ihan Johanneksen ja Markuksen kaltaisia vajakkeja ole nähnyt. Koko lukukokemuksen ajan vatvoin ajatusta siitä, että Kela pyörii nyt väärällä raiteella. Miksei hengentuotosta oltu markkinoitu nimenomaan nuorisokirjana? Sitä se eittämättä oli. Juha Vuorisella on aika vahva oma genre, Kela ei sinne nyt päässyt, vaan jäi rimpuilemaan puolitiehen. Hän ei edes laittanut päähenkilö Johannesta petipuuhiin vaikka selvästi kirjailija aiheen ympärillä pyörikin. Tuhmaa!
Kela olisi voinut kasata hahmoistaan hieman kokonaisemmat, perusteettomia aukkoja koko henkilögalleria täynnä. Teini-ikäisen henkisellä kapasiteetilla varustettu etelähelsinkiläinen lakimies sekoilee lihavan ja räävittömän pikkupojaksi jääneen ystävänsä kanssa, rakastuu goottityttöön (eh, Kelan omat fantasiat pelasivat aivan liian isoa roolia taas tässäkin), katsoo dvd:ltä Magnumia, ja oppii "elämänviisauksia" päässään asuvalta Kalevi Sorsalta. Kela marssittaa omat pelimerkkinsä vahvasti pöytään, tarinassa vilahtelevat Keski-Uusimaan ralliradat ja soramontut, markku alenit ja ari vataset. Tietämättä mitään Kelan lapsuudentraumoista, voisin väittää, että Kela on järjestellyt kaikki kokemansa ja kuulemansa hillittömät anekdootit parhaaseen katsomaansa järjestykseen tähän teokseen. Siis armottoman nostalgiatripin ja aivoriihen jälkeen. Mitähän jäi jäljelle mahdolliseen jatko-osaan?
Taustalla lienee ollut hyvä tarkoitus mällätä 80-luvun nostalgialla, Kalevi Sorsalla (jonka anti tähän kirjaan oli siis lähes nolla), tv-sarjoilla ja muulla kansakunnan yhteisestä muistista ammentavalla, mutta poukkoilu ajassa (mikä kylläkin toi jännitettä ja laittoi lukemaan eteenpäin) ja luuserimaiset päähenkilöt ovat niin tätä aikaa, että lopulta mahdollinen upea luomus lässähti pannukakuksi.
Viihdyttävähän tämä kirja oli, en voi kieltää. Mutta jotenkin kiusallisen raakilemainen. Pohdinnat ja viittaukset olivat niin juurta jaksain selitetty, että teki mieli mennä peiton alle myötähäpeämään. Ei Anssi, olet fiksu, anna lukijankin olla, please! Tämäkin piirre oli omiaan korostamaan teoksen nuorisokirjamaisuutta, eihän Kelan olisi aikalaiselleen tarvinnut kaikkea kirjoittaa alleviivaten.
Avainsanoiksi tästä kirjasta voisi laittaa melkein mitä tahansa: nostalgia, nykyaika, naivismi, valheet, tyhmyys, fiksuus, onnellisuus, surullisuus, lapsuus, nuoriso, aikuisuus, huumori, vakavuus, filosofia, romantiikka. Melkoinen sillisalaatti siis.
Kirjasta on melkein mahdotonta sanoa juuta tai jaata. Hyvä yritys, mutta paikattavaa olisi ollut niin paljon, että arvioijakin on ihan hukassa, mistä päästä edes aloittaisi.
Lisää Anssi Kelan kirjasta käytyä pohdiskelua löytyy esim. täältä.
Kouluarvosana: 7- (ja jotenkin tuntuu että yläkanttiin)
RANKKAA!! AARgh!
