tiistai 23. marraskuuta 2010

Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä (2010)


Jostain kumman syystä olen alkanut harrastaa ihan jees -kirjojen lukemista ja vieläpä aina samoilta kirjailijoita. Taannoin luin Jukka-Pekka Palviaisen Harkinta-ajan, joka sopi kesäisen sadepäivän ratoksi kuin nyrkki silmään, ja nyt marraskuisena pakkaspäivänä tuli kahlattua tumma ja kylmähkö Mitä ikinä keksitkin pelätä. Kirjan kansi ei lupaa hyvää eikä teoksen vaivaannuttavan kökkö, Ultra Bralta pöllitty otsikkokaan avaudu kuin vasta ihan tarinan lopussa. Huoh, mitä itsensä ruoskintaa tämä kaamos saakaan aikaan! Tarttua nyt tällaiseen moneksi sadaksi sivuksi.

Kirjan päähenkilö on lapatossu-Mikko, joka vielä lähes nelikymppisenä edelleen haaveilee kouluaikojen ihastuksestaan Katariinasta, luokan kauneimmasta tytöstä. (Tällaisia juonia ei muuten ole kuin kolmetoista tusinassa!) Tapahtumat sijoittuvat Raumalle, mikä itselleni on kuin onkin melko eksoottista. Kirja alkaa siitä, kun Katariina joutuu kolkossa parkkihallissa vaaralliseen ja uhkaavaan tilanteeseen, jossa roistot uhkaavat tätä hengenlähdöllä, mikäli Katariina ei pian kiikuta satojen tuhansien velkakassiaan ryöväreille. Myymälävartijana toimiva Mikko sattuu paikalle ja tarjoaa rakkauden kohteelleen suojaa omassa asunnossaan.

Mikko palvoo Katariinaa ja maata tämän jalkojen alla. Katariinaa puolestaan ei voisi kömpelö Mikko vähempää kiinnostaa. Naista ihmetyttää ainoastaan se, miten kummassa Mikko on aikoinaan voinut solmia parisuhteen runoilija-Suvin kanssa, joka hänkin tosin on lähtenyt kälppimään Pariisiin bi-suhteita metsästämään. Katariinan luihu ex-mies Sami ja tämän häthätää täysi-ikäinen tyttöystävänsä Sonja saavat myös kirjassa omat roolinsa. Jokainen näistä epätodellisen suhdevyyhdin osallisista saa omat puheenvuoronsa Palviaiselle ominaisessa näkökulmatekniikassa. Kaikki tyypit eivät mielestäni ole edes tarkoituksenmukaisia kokonaisuuden kannalta, mutta näinhän näitä sivuja saadaan.

Palviaisen Harkinta-aika oli omasta mielestänäi sympaattisempi tapaus kuin tämä trillerimäisyyteen pyrkivä MIKP (pakko käyttää lyhennystä). En samastunut henkilöistä yhteenkään, Mikko varsinkin oli aivan nobody persoona, vaikka häntä kirjan kannattelevana voimana esiteltiinkin. Katariina oli halju, jotenkin sukupuoleton ja tympeän ylpeä bitch.

Ei ei, tätä kirjaa en suosittele kenellekään. Oli aikamoista masokismia rämpiä tarina loppuun asti. Lopetus sentään pelasti hiukan. Sain selityksen siihen, miksi kaikki oli ollut niin paskaa koko kirjan ajan.


Kouluarvosana: 5

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti