sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Martin Scorsese: The King of Comedy (1982)



Rakkaus on koira helvetistä -blogiin on tipahdellut huolestuneita yhteydenottoja blogin aina ennen niin korkean tason uhkaavasta laskusuhdanteesta. Koirakennelissä huolta ei tunneta, sillä elämä jatkuu aivan kuten tähänkin asti. Tekotaiteellisuuden myöntäminen on kuitenkin yksi elämää huomattavasti helpottavista teoista, jonka jälkeen arkea eivät enää ohjaile kyldyyrin aallon harjalla ratsastaminen tai muiden miellyttäminen. On vain me itse ja kasvava navanseutu. Sitä paitsi rennompi ääliökomediaputki vaihteen vuoksi auttaa ymmärtämään, miten vaikeasta taiteenlajista itse asiassa onkaan kysymys.

Judd Apatow -hehkutuksen jälkeen on aika palata klasarisarjan pariin ja vetäistä ässä hihasta. Vanha kunnon Scorsese-musta hevonen, The King of Comedy, toimii aina. Tämä elokuva on ollut syystä tai toisesta aina sydäntäni lähellä, enkä varmasti koskaan tule sanomaan siitä mitään pahaa, vaikka tappavimmat hengenhaukkomiset ja naurukohtaukset naurettiinkin jo männä katselukertoina. Voisin väittää, että Komedian kuninkaassa on kaikki palaset ns. kohdallaan.

Nerokas Robert De Niro esittää Rupert Pupkinia, 35-vuotiasta mammanpoikaa, joka hinnalla millä hyvänsä haluaa maailmankuuluksi stand up -koomikoksi, ja jonka nimen ihmiset usein lausuvat ja kirjoittavat väärin. Rupert Pupkin on kaikessa maanisuudessan todella brilliantti hahmo, jonka sympaattisesta aurasta ei ole häivähdystäkään nykypäivän reality wannabe-julkimoilla. Pupkinin ainoa keino päästä parrasvaloihin on lähestyä supersuosittua talk show:ta luotsaavaa Jerry Langfordia (Jerry Lewis), usein aika tuhoontuomituin keinoin.

Jerry Langfordin ympärillä huseeraa enemmän tai vähemmän kajahtaneita nimmarikeräilijöitä, joiden joukossa lymyilee myös muuan Masha, jonka kanssa Pupkin on solminut ystävyys- ja avunanto-sopimuksen mitä julkkisten perskärpäsinä parveilemiseen tulee. Sandra Bernhardin tulkitsema Masha on todella kutkuttava tuttavuus, joka paiskaa kunnolla kättä De Niron Pupkinin kanssa ja josta meikäläinen pitää kerta kerralta enemmän. Aivan tautisen hyvä rooli ja suoritus.

Yksi syy, minkä takia pidän Komedian kuninkaasta niin paljon, on sen hienosyinen analyysi Pupkinin hahmon kantimista. Mitään ei anneta pois ikään kuin suoralta kädeltä, vaan Pupkinin luonnehäiriö kurotaan kasaan pala palalta. Tämä ei siis ole mikään Dude, where's my car? eikä edes komedia per se, vaan jotain todella mustaa sellaista.

Jaahas, katsotaanpas josko saataisiin taas seuraavaan postaukseen jotain Judd Apatow-Procutionilta...

Siihen asti, mitä muita täyden kympin komedioita onkaan olemassa??


Kouluarvosana: 10


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti